Tällä viikolla vietämme isänpäivää. DiakonHautauksen entisen työntekijän Tainan blogikirjoitus rohkaisee meitä miettimään isien tärkeyttä ja ajan rajallisuutta, antamaan isälle ja isyydelle mahdollisuuden, kun se vielä on mahdollista. Hyvää isänpäivää!
Karhea, työn ja vuosien kovettama käsi kädessäni. Isän hengitys on raskas, tiedän, että aikaa on enää vähän. Ajatusten aallokko vie ylös ja alas. Iloon ja suruun, varhaisiin lapsuuden muistoihin ja moniin päiviin jälkeen sen. Olin isän tyttö ja isän mielipiteet olivat vaikuttaneet elämääni vahvasti. Kaksivuotiaana valvotin isää yökaudet juoksuttamalla häntä hakemaan milloin mehua, milloin keksiä, ”Ii antaa, Ii hakee”. Äiti ei kelvannut. Viisivuotiaana valitsin kaupassa ruutuessun sijaan pipariessun, koska isänikin tykkäsi siitä. Täytin ystävien Koulutoveri-kirjaan ammattitoiveeksi hammaslääkäri, koska isä oli sitä ehdottanut. Aikuisuuden kynnyksellä taidealan ammattihaaveet saivat jäädä, koska isästä ne olivat huuhaata.
Istun hiljaa ja katselen tuota kättä. Olen joskus saanut myös ”isän kädestä”. Harvoin kylläkin. Kuusikymmenluvulla lapsia kasvatettiin tarvittaessa vitsaa vääntämällä, fyysinen ojennus oli hyväksyttävää. Osin pelon ja auktoriteetin voimalla meistä tehtiin tottelevaisia, kunnon kansalaisia. Tiedä sitten, oliko hyvä vai paha asia, nöyryyttävää kuitenkin. Muutama ripsaus risusta muistuu kipeänä mieleen, itse en ole muiden lyömistä voinut hyväksyä. Nyt roolit olivat vaihtuneet, ryppyinen käsi kädessäni on vanha ja voimaton.
Lapsuudessa kaiken näkee hyvin yksinkertaisesti, asiat alkavat hahmottua vasta aikuisuuden myötä. Jossain vaiheessa huomaa, että isäkään ei ole täydellinen. Myös hän tekee virheitä, käyttäytyy rumasti, on mielipiteissään joustamaton ja hallitseva. Isän pitäisi olla niin paljon. Ennen kaikkea luotettava ja turvallinen. Mutta isätkin ovat vain ihmisiä, vajavaisia ja varmasti omassa roolissaan epävarmoja. Kaikkia ei ole luotu vanhemmuuteen, eivätkä he sitä automaattisesti osaa. Isät kasvattavat meitä, mutta myös me lapset kasvatamme heitä. Saamme ja annamme.
Isä ei ole kaikille itsestäänselvyys. Sota on vienyt monelta isän, tai avioeron myötä yhteys isään katoaa. Kaikille ei edes ole koskaan kerrottu, kuka oma isä on. Aikanaan oli häpeä saada lapsi yksinäisenä äitinä, nykyään se on jopa mahdollisesti oma valinta. Naisilla on ollut valta päättää, miesten asema on tässä kohtaa heikompi. Isän kaipuu, isättömyyden ongelmat, väkivaltainen isä, isä löytyi – otsikoita ja artikkeleja avautuu eteemme. Jokaisella meistä on omakohtainen ja ainutlaatuinen isäsuhde, joskus se voi olla myös muu kuin biologinen isä.
Syksyssä taas monta asiaa tuo isäni mieleen. Metsästyskausi on alkanut, kuinka monet kerrat pakkasinkaan isälle eväät reppuun, kun hän lähti Hupi-koiramme kanssa metsälle. Luulen, että minut on luultavasti tehty hirven- ja peuran- ja jäniksenlihasta, sitä lapsuudessamme syötiin kyllästymiseen saakka. Isän synttärit, pyhäin- ja isäpäivä ajoittuvat kaikki tähän pimeään vuodenaikaan. Eikä joulukaan ole kaukana. Vaikka juhlapyhät olivat tärkeitä, isänpäivää oma isäni ei arvostanut, piti sitä lähinnä kaupallisena hömppänä. Kiitos ja arvostus jäävät meiltä niin usein antamatta, kuitenkin se tuo saajalleen hyvän mielen. Isänpäivälle siis iso peukku.
Nyt ei enää ole isän kättä. Ote raukesi vuosia sitten, voin pitää kiinni vain muistoista. Työssäni hautaustoimistossa olen omaisten kanssa lähettänyt monta isää ja pappaa viimeiselle matkalle. Paljon kokemuksia on yhdessä jaettu. Surun, ilon ja kiitollisuuden olen kohdannut. Myös tuskan ja välinpitämättömyyden. Läheisyyden ja etäisyyden, selvittämättömät asiat. Tarinat ja muistot rakennetaan tässä elävässä elämässä. Ne antavat meille raamit ja auttavat hahmottamaan omaa minäämme. Annetaan isälle ja isyydelle mahdollisuus, niin kauan kuin vielä voidaan.
Hyvää isänpäivää toivottaen,
Taina